Elinan tarina

Elinan tarina

Elina Kestilä-Kekkonen: "Ariksen tarina "ongelmakoirasta" työkoiraksi on yksi osoitus siitä, että johdonmukaisella koulutuksella ja eläintä kuunnellen kaikki on mahdollista."

1. Milloin suoritit perusopinnot ja mahdolliset syventävät opinnot (mitkä ne olivat)?

Suoritin perusopinnot 2009 ja jatkoi siitä ongelmakoirakouluttajan syventäviin opintoihin 2010.

2. Miksi hakeuduit opiskelemaan Eläinkoulutuskeskukseen? Mikä oli tavoitteesi opiskelun suhteen?

Hankimme mieheni kanssa ensimmäisen oman koiramme Viipurin Koirien kautta, neljävuotiaan saksanpaimenkoirasekoitus Ariksen. Aris oli elänyt kadulla ensimmäisen vuotensa ja sen jälkeen välillä asumattomalla tarhallakin kolme vuotta ja sen sopeutumista kotikoiraksi epäiltiin. Kun Aris tuotiin kuitenkin Suomeen 2009 keväällä, päätimme ottaa sen omaksemme. Taustastaan johtuen Ariksella oli paljon ongelmakäytöksiä alun eroahdistuksesta ihmis- ja koira-arkuuteen. Ariksen haasteiden pohtiminen herätti kiinnostukseni erityisesti haasteellisten koirien  kouluttamista kohtaan.

Halusin oppia lisää erityisesti ongelmakäytöksistä ja auttaa myös muita vastaavien ongelmien kanssa painivia, erityisesti rescuepuolella. Aluksi hakeuduin siis nimenomaan ongelmakoirakouluttajan syventävien opintojen vuoksi Eläinkoulutuskeskukseen. Opintojen kuluessa kiinnostuin kuitenkin koulutustekniikasta laajemminkin ja jälkeenpäin ajatellen olen hyötynyt vielä enemmän varsinaisista perusopinnoista erilaisissa harrastuslajeissa.

3. Minkälaisia valmiuksia opiskelu sinulle antoi?

Opin ymmärtämään opintojen aikana operanttia koulutusta, ja siihen perustuvaa ajattelua. Nämä opit ovat luoneet pohjan kaikelle harrastamiselleni omien koirien kanssa. Vaikka oma koulutustekniikka kaipaa jatkuvaa päivittämistä ja harjoittelemista, ajatukset eläimen oppimispsykologiasta ovat helposti sovellettavissa kaikkiin lajeihin ja arkielämään koirien  kanssa.

4. Mitä muuta hyötyä opiskelusta oli?

Opiskelujen aikana meille muodostui tiivis porukka, jonka kanssa olemme nyt lähes kymmenen vuoden jälkeenkin edelleen yhteyksissä ja tapaamme säännöllisesti. Tästä porukasta on vieläkin tukea, jos jokin asia oman koiran tai valmennettavan/koulutettavan koirakon käytöksessä askarruttaa ja toisaalta heidän puoleensa voi ohjata huoletta ihmisiä kouluttajasuosituksia kyseltäessä.

5. Mitä teit opiskelujen jälkeen ja mihin tuo tie sinut vei? Toimitko nykyään esim. eläinalan yrittäjänä tai oletko keskittynyt harrastuslajien kouluttamiseen tai jotain muuta?

Opiskelujen jälkeen koulutin noin 2–3 vuotta omalla toiminimelläni päätyöni ohella, pääosin kuitenkin tehden alihankintana koulutusta koira- ja kissakoululle Helsingissä. Samalla koulutin oman koirani, Ariksen, harrastuspuolella valmiiksi eläinetsintäkoiraksi, ja teimme aktiivisesti keikkoja kolmisen vuotta aina Ariksen menehtymiseen saakka. Ariksen tarina ns. ongelmakoirasta työkoiraksi on yksi osoitus siitä, että johdonmukaisella koulutuksella ja eläintä kuunnellen kaikki on mahdollista.

Vuosi Ariksen saapumisen jälkeen meille tuli toinen Viipurin rescue, Väiski, jonka mieheni koulutti valmiiksi eläinetsijäkoiraksi hyvin haastavista lähtökohdista. Aris ehti auttaa urallaan lähes sataa lemmikin omistajaa ja teimme aktiivisimmillaan keikkoja joka toinen viikko. Vapaaehtoistyö on hyvin palkitsevaa, mutta välillä myös henkisesti raskasta. Vaikka suurin osa tapauksista päättyy onnellisesti ja lemmikin löytymisestä pääsee iloitsemaan yhdessä omistajan kanssa, joskus etsijäkoiran ohjaaja saa toimia myös lohduttajana suuressa surussa.

Työkiireiden lisääntymisen vuoksi siirryin palkkakouluttamisesta kouluttamiseen harrastusyhdistyksissä vapaaehtoistyönä. Uudenmaan Noutajakoirayhdistyksessä koulutin peruskäytöksiä ja otin samoihin aikoihin ensimmäisen oman noutajani. Labradorinnoutaja Sylvi valmistui eläinetsijäksi 2016 ja on tehnyt parisen vuotta tosietsintäkeikkoja. Sylvin kanssa olemme myös lähteneet mukaan pelastuskoiratoimintaan, mikä on tuonut myös Sylvin päätyöhön perspektiiviä.

Omien koirien kouluttamisen ohella olen kouluttanut pitkään eläinetsintää yhdistyksissä. Eläinetsintää on tehty Suomessa viitisentoista vuotta, mutta se on lajina hyvin vakiintumaton toisin kuin esimerkiksi pelastuskoiratoiminta. Koulutuksessa on paljon kehitettävää, jotta koirien hyvä taso voidaan varmistaa.

Yhdistyksessä, jossa nykyisin toimin (Vainu Eläinetsijäkoirat ry) koulutus on suunniteltu tarkasti ja kriteeripohjaisesti sekä koiria luotettavasti testaten, mikä aikanaan toivon mukaan vaikuttaa koko alan luotettavuuteen. Olen ollut kehittämässä tätä koulutusjärjestelmää yhdessä muiden eläinkouluttajien ja hajutyöskentelykoirien kanssa ammatikseen työskentelevien kanssa. Eväiden saaminen koulutustapojen kyseenalaistamiseen eläinetsintäpuolella on ollut yksi merkittävimmistä hyödyistä, jonka olen saanut opinnoistani.

Noutajien myötä lajikirjoni on laajentunut rodunomaisiin kokeisiin, joita aloittelen kymmenkuisen labradoripentuni Taimin kanssa. Uudessa lajissa oppimiskäyrä on ollut kohtalaisen jyrkkä, mutta hyvä pohja opinnoista ja erityisesti kokeneempien harrastajien tuki auttavat suunnittelemaan treenejä. On ollut hienoa huomata, että operantti koulutus on tulossa yhä vahvemmin noutajalajeihin, joissa koulutus on ollut verraten perinteistä.

Toisaalta olen huomannut, kuinka tärkeää eläinkouluttajalle on tuntea muutamia lajeja kunnolla, suhtautua uuteen lajiin tullessaan asioihin nöyrästi ja avoimin mielin, ja myös itse kisata niissä mahdollisuuksien mukaan. Olenkin oppinut pois tietystä dogmaattisuudesta. Kaikista lajeista ja kaikilta kouluttajilta voi oppia jotain, vaikka samalla hyvä pohja eläimen oppimispsykologiasta auttaa tarkastelemaan kriittisesti erilaisia tapoja tehdä asioita.